Ilman oppimisen siipiä on mahdotonta päästä lentoon

Kuva: Patrick Hendry / Unsplash.com

Epävirallisella oppimisella tarkoitetaan oppimista, joka tapahtuu virallisten oppilaitosten ulkopuolella, on tarkoituksellista, perustuu oppijoiden motivaatioon eikä johda tutkintoon. Tällainen oppiminen on tuttua meille kaikille, mutta se on viime aikoina saanut entistä enemmän huomiota osakseen. Tomi Kiilakoski Tampereen yliopistosta kertoo syitä tähän.

”I am learning to fly, but I ain’t got wings”, lauloi amerikkalainen lauluntekijä Tom Petty. Hänellä oli ehkä mielessään jotain eksistentiaalisempaa, mutta minusta on jo kauan tuntunut siltä, että laulussa puhutaan oppimisesta. Oppiminen on prosessi, jonka ansiosta pystymme kohtaamaan tuntemattomia tilanteita. Samoin kuin lentämällä, sen avulla voimme päästä uusille alueille.

Maalaisjärkikin jo sanoo, että oppimista tapahtuu monenlaisissa tilanteissa. Monien ajattelijoiden mukaan meidän tulisi heittää romukoppaan käsitys oppimisesta kontrolloituna ja institutionaalisena toimintana. Tämän käsityksen mukaan oppiminen on tiedon hankintaa tai oppimisprosessi tiedon siirtämistä. Tämä käsitys oppimisesta sivuuttaa sen tosiasian, että olemme oppineet paljon virallisen koulujärjestelmän ulkopuolella ja jatkamme oppimista niin kauan kuin elämme.

Epävirallisen oppimisen merkitys on lisääntynyt niin Euroopan kuin kansallisen tason linjauksissa – ja aivan perustellusti. Useat tämänhetkiset megatrendit tekevät maailman kehityssuuntien ennustamisesta entistä vaikeampaa. Näitä trendejä ovat muun muassa digitalisaatio ja teknologia, jotka muovaavat maailmaamme yhä kiihtyvällä vauhdilla; sosiaalisen median kasvava merkitys niin runouden ja propagandan kuin tiedon ja pelkän potaskan tuottajana; työmarkkinoiden muuttuvat vaatimukset sekä lukuisat uudet viheliäiset ongelmat, kuten koronapandemia ja ympäristökriisi. Kaikille näille ilmiöille on yhteistä se, että ne lisäävät epävarmuutta maailmassa. Jotta selviytyisimme tästä, meidän on opittava koko ajan lisää. Tarvitsemme edelleen virallista koulutusta, mutta meidän on yhdistettävä siihen epävirallista oppimista.

Epävirallisen oppimisen tunnustaminen voi toteutua kolmella eri tavalla. Se voi tapahtua ensinnäkin niin, että virallisen oppimisen menetelmät muuttuvat. Ne eivät ole enää ylhäältä alas suuntautuvia ja hierarkkisia, vaan niistä tulee oppijakeskeisiä ja dialogisia. Esimerkkejä tästä ovat työssä tapahtuva oppiminen, seikkailukasvatus ja pelillistäminen.

Epävirallisen oppimisen tulosten tunnistaminen ja validointi on toinen tunnustamisen tapa, ja sen kehittämisestä on keskusteltu. Tämä prosessi lisää virallisten oppilaitosten ulkopuolella tapahtuneen oppimisen virallista asemaa, ja sen arvo yhteiskunnalle kasvaa.

Kolmanneksi epävirallisen oppimisen merkitys voi kasvaa ammatillisen yhteistyön lisäämisen avulla. Suomessa tästä on hyvänä esimerkkinä nopeasti lisääntynyt kouluissa tehtävä nuorisotyö. Nuorisotyössä oppimisprosessi on yleensä rajaamaton: painopiste on itse prosessissa, ei niinkään oppimistuloksissa tai etukäteen asetetetuissa tavoitteissa, ja vertaissuhteilla on tärkeä merkitys. Tällä virallisen ja epävirallisen oppimisen yhdistelmällä kouluista voi tehdä entistä monipuolisempia oppimisympäristöjä.

Mutta miksi epäviralliseen oppimiseen pitäisi kiinnittää huomiota? Siksi, että jos emme tunnusta sitä, emme pysty arvostamaan erilaisten yksilöiden osaamista ja taitoja. Jos emme ymmärrä erilaisten oppimisympäristöjen vaikutuksia, hukkaamme yhteiskuntana voimavaroja. Jos asetamme institutionaalisen oppimisen etusijalle, luomme sosiaalisia esteitä erilaisten ihmisten välille.

Nyky-yhteiskunnassa meidän on kyettävä jatkuvasti selviytymään uusista tilanteista. Jos olemme jotakin tästä pandemiasta oppineet, niin tämän. Meidän on opittava, mutta meillä ei aina ole siipiä: meiltä voi puuttua motivaatiota, resursseja, rohkeutta, pedagogista tukea tai jo osaamiemme asioiden arvostamista tai tunnistamista. Tunnistamalla epävirallisen oppimisen ja ymmärtämällä sitä paremmin voimme varmistaa, että useammat ihmiset pääsevät lentoon.


Tomi Kiilakoski

FT Tomi Kiilakoski on vastaava tutkija Nuorisotutkimusverkostossa ja Tampereen yliopiston dosentti. Hänen tutkimuskohteitaan ovat muun muassa nuorisotyö, nuorten osallistuminen, koulutuspolitiikka ja kulttuurifilosofia. Hän edistää aktiivisesti nuorisotyöhön osallistumista sekä nuorisotyön ja koulutuspolitiikan kehittämistä.